Edesmenneenä toimittajanplanttuna olen mielenkiinnolla seurannut useiden konsernien viestintäosastojen kauhun jäykkyyttä uuden digitaalisen maailman edessä. Olisiko syytä avata koko pakka uudelleen ja tarttua kiinni koko osaston rooliin nollaustilasta.
Konserniviestinnälle on rakentunut rooli
sijoittajaviestinnän vastuullisesta hoitamisesta. Samaan aikaan on
tyypillisesti etäännytty kahdesta tärkeästä kohderyhmästä;
loppuasiakkaista ja henkilökunnasta. Sisäisen viestinnän tehtäviä
on heivattu HR:n harteille, jonka perustehtävä on pitää henkilöstöä
lainmukaisessa järjestyksessä ja kehittää työvoimaresursseja
oikeaan suuntaan. Sekä konserniviestintä että HR pyrkivät pitämään
kaiken vuorovaikutuksen puhtaan selkeänä - ja ehdottoman
yksisuuntaisena. Ilmapiirikartoituksen ruksitukset on tarkoitettu
vuorovaikutukseen.
Journalismillahan tässä ei ole mitään
tekemistä. Tiedon lähteenä on konsernijohto ja lakiosasto sekä muut
virallista tietoa tuottavat tahot työvoimahallinnosta ja
-instituutioista lähtien. Jotta uuden digitaalisen viestintäkentän
vuorovaikutukseen kyettäisiin on helpompi opettaa mykkä
laulamaan.
Smallville-vertaus viittaa skaalaan, jossa
korporaatiot toimivat. Usealla on jo sisäistä yleisöä enemmän kuin
tavallisilla paikallislehdillä tai -radioilla. Toimitukset pienistä
suuriin etsivät uutisia, eivät vain odota, että jotain kolahtaa
sähköpostista sisälle. Uutisia ihmisistä, tapahtumista, traagisia
tai koomisia. Taustoittavia tai skuuppeja. Paras ammattilainen on
se, joka saa etusivun paikan koska hänellä on kyky ja verkosto
saada käsiinsä parhaat jutut.
Koska viimeksi olet nähnyt konserniviestinnän edustajan
kopiokoneen nurkalla kaivelemassa tuoreimpia taustatarinoita? Tai
aamukahvilla tuotantohallin päässä, pureksimassa kofeniinia ja
konemiesten kuulumisia?
Yksikään itseään kunnioittava toimitus - tai toimittaja -
ei odota, että pulizeriin johtava uutinen kävelisi hänen
työpöydälleen. Smalvillen toimittajat ovat kentällä, koska huomisen
etusivuun tarvitaan eilistä parempi juttu.
